Ego, uusi syntipukki?

Viime aikoina on blogimaailmassa puhuttu paljon egosta ja sen vallasta ihmiseen. Sanoisin, että on ollut jopa muodikasta alkaa "tappamaan" egoaan ja kertoa sen aiheuttamista fiiliksistä kaikille lukijoille. Voi olla, että itsekin olen syyllistynyt samaan tässä kiihkeässä tohinassa, joten samassa veneessä ollaan. Nyt vihdoin tuntuu, että on aika ottaa pari askelta taaksepäin ja pohdiskella käsitettä ego edes vähän.

Ensinnäkin aloin miettiä miksi se ego on niin paha juttu? Mitä ego edes tarkoittaa? Jos aito minä on aina hyvä, ja sopusoinnussa maailman kanssa niin tarkoittaako, että pelko, ärtymys, viha jne ovat aina peräisin egosta? Eikö kaikilla tunteilla ole loppujen lopuksi aika paljon kasvattavia vaikutuksia, jos vain osaamme käsitellä ne oikein? Eikö kriisit ole niitä asioita, mitkä kasvattavat meitä eniten? Minusta ainakin tuntuu, että positivisuus on välillä yliarvostettua ja jopa epäluonnollista. Ihmisen kuuluu kokea kaikki tunneskaalat, mutta on eri asia miten niihin suhtautuu. Lisäksi vaihtelu virkistää myös tunne-elämässä. Huonon päivän jälkeen hyvä päivä tuntuu yleensä erityisen hyvältä.

Toiseksi mietin mitä kaikkea egon piikkiin voi pistää. Ihminen on toki erehtyväinen ja toisaalta anteeksiantava ja hyvä näin. Meillä on koko elämä aikaa oppia. Minusta vain joskus aina kuulostaa siltä, että puhumalla egosta ja sen teoista siirrämme vastuun pois itsestämme (koska eihän aito minä tekisi mitään noin kauheaa!) ja saamme siitä hyvän syntipukin. Miksi itsestämme pitää erottaa aito minä ja ego, kun loppujen lopuksi elämme yhdessä, toivottavasti sopusoinnussa keskenään? Joskus olen epäileväinen ja kateellinen, onko se niin kauheaa, kun toisena päivänä olen iloinen ja ymmärtäväinen? Onko ego edes oikeasti erillään aidosta minästä? Olisiko niin kauheaa myöntää, että minä olen joskus kateellinen, mustasukkainen, vihainen ja ylpeä? Siis minä, eikä minun jokin osani, jota yritän parhaani mukaan tuhota. Melkeinpä kaikista lukemistani henkisen tien oppaista olen saanut ohjeen hyväksyä asiat ja tunteet sellaisenaan ja tarkastella niitä arvostelematta. Hyväksyä vain. Mistä siis moinen egon tappaminen?

Kolmanneksi mietin sitä, että miten kukaan täällä blogimaailmassa voi kehuskella tuhoavansa egoaan ja vieläpä väittää olevansa edistyneempi kuin moni muu? Minusta oma blogi itsessään on egon pönkittämistä, sanokaa te mitä sanotte. Kaikki blogien kirjoittajat toivovat, että joku lukee ja kommentoi, mielellään vähän kehaisee. Vai voitteko väittää, etteikö teille olisi mieleen muiden kirjoittamat kannustavat kommentit ja kannanotot? Mielestäni ne jotka väittävät että kirjoittavat vain itselleen pettävät itseään, mutta jokainen saa olla vapaasti eri mieltä jos siltä tuntuu. Jos oikeasti haluaa kirjoittaa vain itselleen, löytyy siihen monia muita tapoja, kuten päiväkirja omalla koneella. Minun mielestäni ihminen, jonka ego on täysin nuijittu, ei pidä itsestään meteliä. Sellaisen ihmisen ei tarvitse, koska hän ei edes halua yleisöä taputtelemaan olkapäätä ja sanomaan, että hyvin tehty. En näe huomionhakuisuudessakaan mitään pahaa, koska moni meistä haluaa olla suosittu, haluttu ja keskipiste. Nämä ovat normaaleja tunteita, eikä niitä tarvitse mielestäni tuhota, jos ne pysyvät tasapainossa muiden tunteiden (ja käyttäytymisen) kanssa. Eikö olisi parempi egon tappamisen sijaan keskittyä parantamaan itsetuntoamme ja tätä kautta tasapainoa itsessämme?