Tuskallista ja nautinnolista venyttelyä

Uusien asioiden ja rutiinien opettelu voi välillä tuntua työläältä, mutta yleensä muutoksiin tottuu hyvin nopeasti. Uusista tulee vanhoja tapoja ja taas on tilaa kehittyä lisää. Tämä pätee, olkoon sitten kyse älyllisestä, henkisestä tai fyysisestä kehittymisestä, mutta joidenkin asioiden kohdalla saa jostain syystä taistella jatkuvasti. Kyse voi olla ruokailutottumuksista, liikkumisesta, opiskelusta, itsensä kuuntelusta yms. Jokaisella on omat akilleen kantapäänsä, jotka vaatisivat ehkä vähän enemmän huomiotamme. Miksi jokin, mitä kovasti haluamme ei vaan tunnu onnistuvan?

Tästä hyvänä esimerkkinä minulla on venyttelyprojekti, minkä lopullisena tavoitteena on saada spagaatti. Siihen olen tietysti yrittänyt googlettaa hyviä tekniikoita sekä venytellä useana päivänä viikossa. Edistyminen on tuskallisen hidasta. Suurin edistysaskel on varmaan se, että venyttely on tullut edes jollain tasolla tavaksi ja siitä on menty eteenpäin, milli kerrallaan. Ei varmaan tarvi kertoa että lähtötaso oli mallia rautakanki. Olen aina kuvitellut, että minulla on hyvä kivunsietokyky, mutta venyttelyn myötä olen huomannut olleeni väärässä. Kärsivällisyyskään ei taida olla hyveistäni suurimpia... Sitten kun jostain syystä (matka, vieraat, kiireelliset menot yms. muut tekosyyt) venyttelyyn tulee viikon tauko, tuntuu aloittaminen uudelleen suorastaan vastenmieliseltä. Ne vaivalla venytetyt millit tuntuvat kadonneen (vaikka eihän se tietenkään aivan niin mene) ja usko tavoitteen saavuttamiseen on taas nollassa. Omaa kehittymistä ei näe ellei maali jo ole tarpeeksi lähellä eikä takapakkia voi sietää. Täytyisi saada jatkuvasti niitä onnistumisia, jotta jaksaa yrittää. Mutta mikä olisikaan hyvä "välitavoite" tai "pieni onnistuminen" totaalisen kankeuden ja spagaatin välillä?

Itselleen on helppo olla ankara ja verrata niihin muihin, jotka jo osaavat, tekevät ja pystyvät. Olen kuullut jopa jumpan vetäjien kertoneen etteivät mielellään venyttele ammattitanssijoiden yms seurassa, koska tuntevat heidän seurassaan itsensä niin kankeiksi ja häpeilevät sitä. Jumpan vetäjät kun harvemmin ovat kauhean kankeita hekään. Tästä oma johtopäätökseni on, että asetetut tavoitteet ja tyytyväisyys lopputulokseen ovat täysin jokaisen korvien välissä. Jotkut osaavat nauttia niistä pienistä jutuista, mitkä jo osaavat ja nöyrästi tekevät töitä oppiakseen lisää. Siinä ei auta verrata omaa kehittymistä muihin, koska mitä sillä lopputuloksella tai sen saavuttamisnopeudella loppujen lopuksi on väliä?

Oma spagaattiprojektini onkin saanut aikaan paineita ja tuskaa, johtuen siitä että yritän liikaa. Sen sijaan että nautiskelisin leppoisasta venyttelytuokiosta ja tunteesta että taas venyin ehkä sen puoli milliä enemmän, surkuttelen kun tavoite ei lähene tarpeeksi nopeasti. Ihan kuin jotain pahaa tapahtuisi, jos en saa sitä hiton spagaattia helmikuun 16. päivä! Venyttelen aina ensin taka- ja etureidet sekä lonkankoukistajat. Itse spagaattivenyksen tulessa vastaan alan keksimään mitä ihmeellisimpiä menoja (nälkä, pyykit, tiskit, you name it!), jonka verukkeella voisin jättää venyttelyn tekemättä. Joskus olen jopa jättänyt venyttelyn tässä vaiheessa kesken. Spagaattivenytys on minulle todellakin erityisen haasteellinen, koska kaikki muu venytys onnistuu ilman tätä henkistä taistoa. Tästä huolimatta jos saan vietyä venyttelyn loppuun asti, en suinkaan onnittele itseäni hymyillen ellei kyseessä ole ollut poikkeuksellisen "hyvä" (lue tuloksellinen) venytyskerta. Itsessään jo se, että olen saanut venyteltyä on jo puoli voittoa, jota voisin hurrata ja iloita! Tässäpä minulle mietittävää.

Sitten lopuksi vielä jotain positiivistakin.
Minusta tuntuu että minulla on mennyt puolet elämästäni voivotellessa "liikakilojani" eli niitä jenkkakahvoja, jotka ovat olleet loistava tekosyy masennella ja olla tyytymätön omaan vartalooni. En kyllä tiedä miten nuo makkarat ovat olleet onneni tiellä, mutta siltä se on tuntunut. Aina on ollut se viisi kiloa, mikä olisi pitänyt saada pois ja jonka jälkeen elämä voisi alkaa. Eilen minulle viimein välähti, että en enää edes muista miltä se tuntuu. Olen ollut tyytyväinen painooni jo pitemmän aikaa. :)

2 kommenttia:

  1. Jenkkakahvojen unohtamisesta onnea (samaa täällä, en enää kyttää vatsaani), mutta tuo spagaattijuttu kuulostaa pahalta...? Unohda koko spagaatti, tavoite, ja nauti vain venymisestä!? Sä olet ihan sama ja yhtä hyvä hyvä tyyppi, pääset spagaattiin tai et (miksi siihen pitää päästä, hiton harva pääsee!?). Tiedät järjellä, että nyt joku homma ei toimi, mutta et malta kuunnella itseäsi? Suoritusta, tulevaisuudessa elämistä...? Halit! Ota rennosti :).

    VastaaPoista
  2. Kiitos. :)

    Tuo kehittymisen ja suorittamisen välinen ero ei aina ole niin selvä ja välillä jotkin asetetut tavoitteet ovat kumpaakin. Mutta olet oikeassa tuon spagaatin suhteen. Tosi harvahan siihen pääsee enkä oikein tiedä mistä sain kyseisen päähänpittymän. Koitan ottaa vähän iisimmin jatkossa.

    VastaaPoista