Alla siis sensuroimaton "päiväkirja" pätkäni:
Vasta valmistunut
Vielä vähän aikaa sitten elämäni tuntui jakautuvan kahtia. Oli nimittäin se hetki, jolloin kirjoitin gradua. Suurin osa ajasta meni tekemisen sijaan stressaamiseen ja mistään ei voinut nauttia, kun ajatus tekemättömistä tehtävistä kiinnittyi mieleen kuin sähköinen suihkuverho ihoon. Jakautumisella tarkoitan raastavia hetkiä kirjoittaessani gradua ja sitä mahtavaa autuuden tunnetta jälkeenpäin, kun ne maisterin paperit ovat viimein taskussa. Siitä tietysti haaveilin kaiken sen ajan, mitä en kiroillut tietokoneen ääressä. Rajapyykki oli selvä ja sen oli tarkoitus muuttaa kaiken. Vaan mitä sitten tapahtuikaan?
Valmistumispäivä tuli ja se ei tuntunutkaan missään. Arvostus yliopistoa, maisterin papereita ja korkeakoulujärjestelmää kohtaa vajosivat entistäkin alemmas ja oli aika lähteä katsomaan maailmaa. Äidin ääni takaraivossa kertomassa miten mahtavaa ja merkittävää valmistuminen on, suuntasin katsomaan Iso-Britanniaa ja sen tuomia mahdollisuuksia. Reissun tarkoituksena oli miettiä tulevia suunnitelmia ja haaveitani, jotka olivat täysin kuolleet valmistumisen jälkeen. Tuntui, että valitsemani koulutusala oli täysin väärä ja sen olin tajunnut jo graduvaiheessa. Siinä missä muut väänsivät lopputyötänsä päästäkseen mahdollisimman pian mukavapalkkaisin töihin, minä valmistuin rukoillen, ettei minun ikinä enää tarvisi miettiä aiheen vierestäkään.
Jossakin tämän koulujärjestelmän on täytynyt mennä pieleen, kun opiskelijat valmistuvat ajattelematta lainkaan viiteen vuoteen mitään. Hakiessani kouluun 18-vuotiaana mietin vain opon neuvoja hakeutua lukemaan ainetta, jossa olin hyvä jo yläasteella. Lisäksi työllisyystilannekin oli kuulemma huikea, joten sinne vaan. Ja potku persuksille. Mitä tahansa, kunhan ei vaan joutuisi viettämään täysin turhaa välivuotta! Tietämättä mitä muutakaan olisin voinut opiskella, suuntasin sitten lukemaan luonnontieteitä ja elelin tavallista opiskelijaelämää. Joidenkin pohtiessa alanvaihdosta, minä vaan olin ja ajattelin, että suoritetaan tämä nyt loppuun, kun on kerran aloitettukin. Enhän minä vieläkään tiennyt mitään muutakaan alaa, mihin suunnata.
Oikeastaan vasta työharjoittelu kolmannen vuoden jälkeen avasi silmiäni siinä määrin, että erehdyin jopa epäilemään ammatinvalintaani ensimmäisen kerran tosissani. Siihen asti en ollut oikeastaan edes miettinyt millaista itse työni tulisi olemaan. Sitä siinä sulateltuani päätin kuitenkin lopulta, että asioille on annettava mahdollisuus. Ainahan on mahdollista, että harjoittelupaikkani olisi antanut väärän kuvan ja oikeasti tykkäisinkin istua yksin tietokoneen ääressä pienessä kopperossa, laskemassa jotain, jolla ei oikeasti pelasteta ketään. Jotenkin se neljäskin vuosi siinä sitten sujui yrittäen jatkaa samaa linjaa kuin ennenkin ja lopullinen isku tuli vasta juuri ennen viimeistä vuottani, kesätöissä. Harjoittelupaikan tuttu ahdistus voimistui ja kauhu kasvoi. Mitä minä olen mennytkään tekemään?
Pro gradu -tutkielmani sain valmiiksi viimeisenä vuonna käyttäen hyväkseni harjaantuneita stressin venytyspiuhojani ja tietysti ajatuksen voimalla tietäen, että se olisi pian ohi.
Valmistumisenkiilto silmissä mietin maailman antamia mahdollisuuksia ja sitä mihin voisin papereideni avulla hakea. Mutta mitä minä oikeastaan osaisin tarjota työnantajille? Kriittistä ajattelua, tutkijan ammattitaitoa vaiko kenties hyvää kahvia? Ajatusten painaessa liikaa oli lähdettävä katsomaan muita vaihtoehtoja.
Maailman alkaessa tuntua yksinäiseltä ja koti-ikävän painaessa vaelsin takaisin koto-Suomeen pitkän miettimisen jälkeen. Löysin itsestäni uusia piirteitä ja uskoa siihen, että minä osaan ja pystyn. Alkoi kiireellinen rumba etsiä asuntoa, töitä ja miksei puolisoakin. Olihan tässä nyt jo korkea aika alkaa asettumaan kunnolla kaiken rilluttelun jälkeen. Työvoimatoimisto tietystikään ei katsonut reissuani hyvällä ja määräsi parin kuukauden karenssin. Se tietysti vain lisäsi kiirettäni löytää töitä, mitä tahansa. Oman alan töitä on ollut turha etsiä vähäisen tarjonnan ja säälittävän pienen kiinnostukseni takia, eikä koulutuksestani yhtäkkiä tuntunutkaan olevan mitään hyötyä. Toimistoapulaisen tehtäviinkin olisi pitänyt mieluummin lukea merkonomiksi. Mitäpä kukaan ei-mitään-konkreettisia-taitoja omaavalla maisterilla tekisikään?
Opiskelu viiden vuoden rupeaman jälkeen tuntuu kauhistuttavalta ja silti hyvin todennäköiseltä. Nyt katsoessani taaksepäin en ymmärrä ollenkaan mikä kiire minulla oli mennä opiskelemaan heti. Painostiko vanhempani, koulu vai koko yhteiskunta? Tiedän nyt, että minulla olisi potentiaalia moneen muuhun alaan, mutta ei voimaa alkaa lukemaan lisää, ainakaan juuri nyt. Tai siis aloittamaan alusta. Tässä sitä nyt ollaan ja ihmetellään maailmaa, vasta valmistuneena ja työttömänä. Maailma on todellakin avoin, kaikelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti