Luotu kiire

Vietin tämän aamupäivän metsässä mustikoita etsien/poimien. Päivän mustikkasaldo oli kulutettuun aikaan nähden surkea, mutta sainpa sentään jotain tehosekoittimen sotkemiseksi. Poimin marjat käsin, joten perkaaminen hoitui vaivatta.

Kyykkiessä marjamättäiden luona kerkesin mietiskellä kovasti elämää. Mietin nykyistä elämääni miten leppoista on kun saa nousta (tai olla nousematta) aamulla ja mennä kuljeskelemaan metsään ilman aikataulua. Elämä hymyili. Ajattelin että voisin jopa kirjoittaa postauksen marjastuksen ihanuudesta. Jossain vaiheessa (tunnin parin samoilun jälkeen) huomasin että turhautuminen alkoi nostaa päätään. En ollut vieläkään löytänyt hyvää paikkaa, olin toki poiminut satunnaisia mustikoita sieltä täältä niin että ämpärin pohja oli peittynyt. Katselin kelloa epätoivoisena todeten, ettei marjoja kerrykään ämpärikaupalla ja etten ehdi tänään enää tehdä mitään muuta, jos meinaan täyttää ämpärin mustikoilla. Sääsketkin kiusasivat. Yhtäkkiä leppoisuus oli tipotiessään ja mietin vain että kyllä mä vielä vähän aikaa sinnittelen, ilman mustikoita en lähde! Mielessäni alkoi pyöriä pitkä lista asioita, joita voisin tehdä kunhan vaan pääsen täyden ämpärin kanssa metsästä ja vessahätäkin vaivasi. Minulla oli toisin sanottuna kiire.

Siinä sitten totesin itsekin miten älytön olen ja istahdin kannolle. Ensimmäiseksi hoidin vessahätäni pois päiväjärjestyksestä ja aloin muuttaa ajatuksenkulkuani. Kysyin itseltäni mihin minä yritän ehtiä, mikä minua kotona niin kovalla kiireellä odottaa? Miksi metsässä samoilu tuntui jo vähän vastenmieliseltä? Miksi minun täytyy saada ämpäri täyteen? Huomasin, että vaikka olinkin lähtenyt kotoa uskotellen itselleni että haluan vain poimia vähän mustikkaa ja nauttia luonnosta, olin oikeasti päättänyt suorittaa mustikanpoiminnan nopeasti. Minulla oli ihan turhia odotuksia, jotka eivät toteutuneet ja sitten kiukututti. Pohdittuani vähän omaa ajatuksenkulkuani aloin vähän iloisemmin mielin kävelemään hiljalleen kotiin päin keräten samalla mustikoita. Olin valmis tyytymään siihen, ettei marjoja löytynyt enempää tällä kertaa. Siinä sitten kävellessäni vastaan osui iso läjä mättäitä täynnä mustikkaa, joita en malttanut olla keräämättä. Viherpirtelöt silmissä kiiluen jatkoin vähän aikaa mättäiden tyhjentämistä vaikka selkää särki. Metsäreissu ei siis tällä kertaa ollut mitä onnistunein.

Päivän saldo ei siis suinkaan ollut iso läjä mustikoita vaan pieni opetus siitä mitä ajatukset ja odotukset voivat saada aikaan. Huomaan, että olen välillä aika vahvasti jumissa pysähtyneen ajatusmaailmani kanssa ja mustikasta poistullessani mietin, että tämän täytyy loppua. Mitä järkeä on itse pilata oma päivänsä, toinen toisensa perään? Odotukset, itse luotu kiire ja samaa toistava ajatuskulku ovat hyvin vaikeita murtaa (lopullisesti), mutta olen tyytyväinen että sentään tiedostin mitä oli tapahtumassa. Näiden tilanteiden raskaudesta huolimatta toivon siis lisää tällaisia opetustuokioita. Ensi kerralla yritän pysäyttää ajatuskierteen vähän aikaisemmin ja lakkaan hosumasta. Onneksi minulla on koko elämä aikaa oppia.