Minun tarinani

Palaan jälleen aiheeseen, mikä kosketti minua kovasti vielä viime keväänä, nimittäin työelämään. Aihe on minulle varmasti vielä pitkään ajankohtainen tutkimuskenttä, nyt tosin eri näkökulmasta katsellen. Elän nimittäin vasta nyt sitä vaihetta, missä ensimmäistä kertaa pohdin täysin tosissani (nuorena en miettinyt toiveitani vaan kuvittelin tykkääväni siitä missä olin hyvä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana minut on sokaissut rahan/kunnianhimo, luovuudenpuute ja ennen kaikkea pelkuruus) mitä HALUAISIN tehdä sitten kun olen iso eli nyt. Olen joutunut muuttamaan suurin piirtein kaikki nuoruuden kuvitelmani ylösalaisin ja ravistelemaan kunnolla, jotta olen tässä pisteessä. Enkä ole vasta kuin matkani alussa.

Valmistuin siis noin neljä vuotta sitten filosofian maisteriksi. Jo opintojeni loppuvaiheessa olin hyvin ahdistunut, koska harjoittelujaksot olivat olleet hirveän tylsiä ja gradun kirjoittaminen vielä tylsempää. Valmistuttuani karkasinkin kiireellä ulkomaille töihin "hanttihommiin" saadakseni vähän lisäaikaa ennen oravanpyörään astumista. Ulkomailla minulla oli "lupa" tehdä mitä tahansa työtä, kun taas Suomessa (minun omasta mielestäni) tulisi tehdä koulutukseeni liittyviä hommia.
Ulkomailta palattuani huomasin hyvin pian olevani taas vanhan ajattelutapani vanki ja etsin kuumeisesti oman alani töitä, tuloksetta. Työn hakeminen itsessään oli jo melkoista kärsimystä, koska minun oli todella vaikea perustella miksi minut kannattaisi palkata tehtävään. Minulla ei yksinkertaisesti ollut minkäänlaista paloa tai innostusta aiheeseen liittyen. Tästäkin huolimatta jatkoin etsimistä. Voi minua hupsua! Oli järkyttävää tajuta, että olin opiskellut viisi vuotta ajattelematta lainkaan mitä minä HALUAN tehdä! Vuodet ja opinnot vain menivät eteenpäin ja pian tajusin olevani maisteri. Kunnioitus yliopisto-opintoja kohtaan oli aika nollassa valmistuttani, koska tajusin että sieltä voi valmistua tajuamatta oikeasti yhtään mitään alaan liittyen. Eihän mikään tieto tartu kunnolla päähän, jos se ei kiinnosta! Minun "oppimat" (lue: ulkoa päntätyt) tietoni katosivat aina heti tentin jälkeisessä nollauksessa baarireissulla. Voisi sanoa, että ne vuodet menivät aika lailla kankkulan kaivoon, mutta en sano. Ilman niitä pitkiä opettavia vuosia en olisi nyt tässä. Kaiken ilmeisesti piti mennä näin minun kohdallani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Yli puoli vuotta kestäneen työttömyyden jälkeen aloin etsiä työelämänvalmennuspaikkoja (ja pääsinkin), koska halusin saada "arvoistani" työtä. Tässä vaiheessa muiden mielipiteet olivat minulle vielä tärkeitä ja työelämänvalmennus olisi loistavaa työharjoittelua ja jalka oven välissä työn saamista varten. Harjoittelu oli kemian alan tutkimuslaitoksessa ja nyt ajatellen kaikkien minun arvojeni vastainen paikka. Ei varmaan tarvitse kertoa, etten viihtynyt kauaa. Lisäksi olin koko laitoksessa ainoa alan "asiantuntija", joka ei saanut apua keneltäkään, vaikka oma osaamiseni oli mitä oli. Pitkän ja tuskallisen säätämisen jälkeen sain vaihdettua harjoittelupaikan sosiaalialalle, mistä en tiennyt mitään, mutta olin kuullut että sinne voisi päästä. Harjoittelu sosiaalialalla poikikin töitä ja töiden alettua tökkiä jonkin ajan kuluttua aloin taas miettiä opiskelua. Tähän ajatteluun liittyi vahvasti egoni, joka sanoi, etten voi jämähtää työhön joka ei vaada sen kummempaa koulutusta (eikä tuo arvostusta muiden silmissä) sekä oma sisimpäni joka kertoi ettei työ antanut minulle mitään mielihyvää. Tuohon aikakauteen liittyi paljon itseni etsimistä, töiden epätoivoista hakua monelta eri alalta, väsymystä ja turhautuneisuutta. Tulevaisuus näytti hyvin ankealta ja en tiennyt miten tulen kestämään.

Tästä kaikesta etsinnästä ja yrittämisestä huolimatta minua kaihersi edelleen se fakta, etten ollut oikeastaan antanut mahdollisuutta omaa koulutustani vastaavalle työlle. Työpaikat olivat siihen aikaan kiven alla (varsinkin Pohjois-Suomessa missä silloin asuin), eikä niihin pääseminen ollut itsestään selvää. Eli kokeileppas siinä sitten. Opiskelin jo uutta koulutusalaa, mutta lukeminen ei vain tuntunut maistuvan. En ollut enää niin sokea kuin ensimmäisiä opintojani opiskellessani. Entisen opiskelukaverini kautta sitten sainkin tilaisuuden päästä isoon vakuutusalan firmaan kokeilemaan siipiäni. Tämä tarkoitti muuttoa Helsinkiin, mitä olin yrittänyt siihen asti vältellä. Tiesin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa joten kamat kasaan ja menoksi. Lama oli juuri alkanut (tai alkamassa), joten olin onnekas päästessäni hyviin töihin. Homma oli aika lupaava siinäkin mielessä, että tunsimme koulukaverini kanssa toisemme hyvin ja tiesin hänen viihtyvän työssään. Minä siis aloitin uraputkeni toiveikkain mielin.

Työt alkoivat ja ensimmäinen puoli vuotta meni opetellessa uutta asiaa, jota oli paljon. Työt tuntuivat alusta alkaen raskaalta, mutta ajattelin sen kuuluvan asiaan. Uuden opettelu ja työelämä yleensäkin on raskasta ja näin on aina ollut. Näin siis ajattelin, mutta sisimmässäni jatkoin jonkin muun etsimistä tietämättä mikä tai mitä se on. Eräänä iltana surffailinkin väsyneenä netistä ja taisin googletella satunnaisesti elämänmuutoksesta päätyen Quinooa! Heidin blogisivuille. Lueskelin hänen siihen asti kirjoittamat tekstit illan aikana ja sain valtavasti uutta virtaa. Heidihän oli kuin minä tiettyyn pisteeseen asti ja sitten hän yhtäkkiä vain puhkesi kukkaan! Minäkin tahdon!!! Siitä alkoivat pienet muutokset elämässäni ja löysin paljon uusia blogeja mistä myös otin vinkkejä. Opettelin ruokavaliotani uusiksi, (jonka olin jo kuvitellut olleen terveellinen) ja työelämäkin tuntui menettelevän vähän aikaa. Sain uusia ideoita miten kehittää itseäni ja aloin pyytää työnantajaltani erilaisia lomia ja opintovapaita suunnitelmiani varten. Tiesin, että tarvin enemmän aikaa itselleni ja etäisyyttä maailmaan (ja sen vaikutukseen minussa) mitä työympäristöni edusti. Nelipäiväinen työviikko tyrmättiin häkeltynein mielin siitä miten vasta uraa aloitteleva kehtaa edes pyytää moista. Opintovapaa (n. 7 viikkoa yhteensä noin puolen vuoden aikana pätkissä) evättiin ilmeisesti vähän samasta syytä. Erityisen röyhkeältä pyyntö vaikutti heidän mielestään varmaan myös siksi, että olin vain määräaikainen työntekijä ja osa opintovapaasta olisi sijoittunut aikaan, jolle minulla ei vielä ollut työsopimusta, lisäksi opinnot eivät liittyneet millään tavalla alaani. Ajatusmaailmani vaihtuessa pikkuhiljaa tuntui, että taistelin isoa tuulimyllyä vastaan, ihan yksin. Mitä ikinä keksinkin ehdottaa tai pyytää, sain vastaukseksi ein. Ja tässä kohdin haluan kertoa, että pomoni oli todella mukava. Ihan hirvittää ajatellakin mitä työskentelyni olisi ollut jos näin ei olisi ollut. Ehkäpä en olisi uskaltanut edes pyytää mitään ja istuisin vieläkin väsyneenä ja turhautuneena avokonttorini boxissa.

Minun osaltani työt loppuivat (onneksi) kesäkuun lopussa ja elämä sen jälkeen on ollut parasta aikaa ikinä! Minulla on ollut ensimmäistä kertaa eläissäni aikaa itselleni, vaikka paradoksaalisesti olenkin ollut kiireinen. Omalla tavallani olen yrittänyt kiriä kiinni niitä asioita, joista olen joutunut tinkimään pyrkiessäni luomaan uraa ja odottaessani sitä oikeaa hetkeä harrastaa ja tehdä mukavia asioita. Opiskellessani ajattelin että minulla on paremmin aikaa sitten kun olen töissä ja töissä olessani huomasin odottavani vain viikonloppuja ja lomia. Siitä seuraavana etappina häämöttikin jo eläkepäivät, muuta odotettavaa ei ollut. Minulla ei vain yksinkertaisesti ollut voimia tylsän työpäivän päätteeksi millekään mukavalle. Kuulostaa ihan älyttömältä, mutta niin se vaan oli. Siinä ei auta maailman parhaat sapuskat eikä mikään muukaan jos mieli on maassa! Nyt tiedän ettei aikaa ole koskaan mukaville asioille, jos pistää ne ikävät asiat aina ensimmäiseksi. Aina on lisää velvollisuuksia ja "pitää tehdä" listaa tyhjennettäväksi! Tästä syystä tein tietoisen valinnan jättäytyä pois kelkasta, johon olin puolivahingossa ja tyhmyyttäni hypännyt mukaan joskus kauan sitten kun olin vielä liian nuori ja ohjailtavissa. En sano, että kukaan painosti minua tekemään valintojani, mutta kilttinä tyttönä osasin tulkita (tai kuvittelin ainakin) mitä odotuksia minuun kohdistui ja käyttäydyin sen mukaisesti. Sittemmin olen joutunut kyseenalaistamaan koko opetusjärjestelmämme useaan otteeseen. Miksi hitossa opiskelemme niin monta vuotta ja olemme ylikoulutettuja työttömiä (tai työssäkäyviä)? Kaiken lisäksi emme oikeasti osaa mitään, emme ainakaan mitään merkittävää. Harva meistä on oikeasti innoissaan aamulla töihin lähtiessään.

Koska kirjoitukseni on jo ollut hyvin henkilökohtainen, jatkan vielä hetken samalla linjalla. Olen tullut pisteeseen, missä huomaan pitäväni erityisesti kahdesta asiasta: ravitsemuksesta (en suinkaan siitä perinteisestä opista) ja rakentamisesta. Ei mikään hirveän helppo yhdistelmä. Sen minkä olen huomannut viime aikoina on, että usein ihminen joutuu valitsemaan vain yhden jutun mitä tekee ja muu on sitten sitä harrastamista, JOS jää aikaa ja energiaa. Useimmiten ei jää. Minusta se on vaan niin väärin! Joustamaton kahdeksan tunnin työpäivä viitenä päivänä viikossa on minusta yksinkertaisesti perseestä ja epäluonnollinen ihmiselle. Tällä hetkellä koitankin miettiä ratkaisua yhdistää nämä kaksi kiinnostukseni kohdetta jollain järkevällä tavalla tai edes keksiä kumpi minua viettelee enemmän. Olenkin parhaillaan tutustumassa näistä minulle oudompaan alaan, eli rakentamiseen puusepän opissa työkokeilussa. Tästä syystä olen joutunut tinkimään kovasti ravitsemukseen liittyvissä asioissa, mikä kismittää minua valtavasti. Uusien ihanien reseptien kokeilu on jäänyt vähemmälle, koska iltaisin on sitten vielä muita (myös kiinnostavia) harrastuksia. Toisaalta puusepän hommat ovat kiinnostavia ja nautin, kun huomaan kehittyväni vähitellen. Ristiriitaista. En kuitenkaan halua laittaa ravitsemukseen liittyviä asioita taka-alalle, koska ne ovat niin iso osa minua nykyään! Enpä olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut, että voisin kaivata maca-jauhetta sen loppuessa. :) Nyt on kaapit täynnä superruokia, mutta niistä lisää seuraavissa postauksissa.

En oikeastaan tiedä miksi kerron tämän kaiken. Ehkäpä olen huomannut miten iso ilo siitä on ollut itselleni, kun ihmiset ovat avoimia ja kertovat oman tarinansa halki poikki ja pinoon, leveästi näkyville. Ilman niitä tarinoita en ehkä itse olisi koskaan uskaltanut avartaa ajatteluani ja tehdä muutosta elämääni. Jos minun tarinani auttaa edes jotakuta tai antaa uusia ideoita, ei tämä kirjoitus ole mennyt hukkaan.